Kiviset aallot

Istun veneessäni. Olen yksin. On ilta. Katselen maihin päin, ja siellä, mustalla tunturilla, jyrkästi vuonoon laskevan tunturin laella, näen miehen ja naisen, nainen seisoo vähän miehen edessä. He vain seisovat siinä, ihan rauhallisina, seisovat kuin olisivat osa tunturia. Katson naista, ja äkkiä hän liikahtaa ja menee lähemmäs miestä

          Tämän paikanhan halusit minulle näyttää, hän sanoo

          ja mies katsoo häntä ja katsoo alas ja yrittää keksiä jotakin sanottavaa, sillä mitä nainen oikeastaan tarkoittaa, aivan kuin nainen tarkoittaisi jotakin muuta kuin mitä sanoo, hän ajattelee, mutta ei keksi millään mitä nainen voisi tarkoittaa, ja nyt nainen kysyy sillä tavalla että hänen on pakko sanoa jotakin, hän ajattelee

          Niin kai minä halusin, hän sanoo

          ja nainen menee vähän eteenpäin

          Koska muistit sen niin hyvin lapsuudesta, nainen sanoo

          Et saa mennä niin lähelle reunaa, mies sanoo

          ja hän näkee mustan ja läpinäkyvän miehen nousevan seisomaan vähän naisen takana, ja se mies levittää toisen kätensä ja siinä samassa nousee kivinen aalto, se leviää ja saa pilvet ja tunturit ja taivaan, merenkin, vetäytymään takaisin, ihan kuin kaikki pelästyisi liikettä, ja hän seisoo siinä ja hän näkee että se toinen mies etsii valoa itsestään

          Älä mene nyt lähemmäs, mies sanoo

          Kaikki on kuin piilossa, nainen sanoo

          Suurin osahan on piilossa, mies sanoo

          Mutta jotakin piilossa olevasta voi sentään nähdä, nainen sanoo

          Eikä voi, mies sanoo

          Ei voikaan mutta silti, nainen sanoo

          ja hän menee vieläkin lähemmäs reunaa

          Nyt et saa mennä enää pidemmälle, mies sanoo

          Miksi en, nainen sanoo

          Älä, mies sanoo

          Pelottaako sinua, nainen sanoo

          ja mies näkee sen toisen miehen menevän toinen käsi koholla naista kohti ja hän tarttuu sitä miestä kädestä ja yrittää kaikkensa pitääkseen miehen poissa naisen luota, sillä mies ei saa päästä lähelle naista, hän ajattelee, mutta se toinen mies pääsee irti ja menee lähemmäs naista ja seisoo sitten siinä ja heilauttaa toista kättään ja uusi musta kivinen aalto nousee ja vyöryy ensimmäistä kohti, ja sitten kiviset aallot murtuvat toisiaan vasten, ja se toinen mies laskee hitaasti kätensä ja sitten kiviset aallot tasoittuvat ja ovat taas pelkkää tunturia hitaassa mustassa keinuvassa liikkeessä

          Älä pelkää, nainen sanoo

          ja menee vieläkin lähemmäs mustan tunturin reunaa

          Ei, ole kiltti, älä mene enää pidemmälle, mies sanoo

          ja hän näkee että se toinen mies heilauttaa molempia käsiään ja taas ne kaksi kivistä aaltoa nousevat, ja taas ne murtuvat toisiaan vasten

          Ei se ole vaarallista, nainen sanoo

          ja molemmat kiviset aallot murtuvat yhä uudestaan toisiaan vasten ja sitten mies näkee että se toinen mies laskee kätensä ja molemmat kiviset aallot tasoittuvat taas, ne muuttuvat rauhalliseksi mustaksi tunturiksi, ja hän näkee sen toisen miehen seisovan siinä katselemassa niitä, ja se toinenkin mies on nyt rauhallinen eikä yhtään vaarallinen ja uhkaava, vain rauhallinen ja hillitty, siltä se toinen mies nyt näyttää, ja kiviset aallot ovat kuin levottomuuden sisäänsä sulkenutta rauhaa

          Alas on pitkä matka, mies sanoo

          En aiokaan mennä ihan reunalle, nainen sanoo

          ja sitten mies näkee sen toisen miehen tulevan itseään kohti ja se toinen mies sanoo hänelle ettei hän saa vain seisoa siinä, hänen on mentävä naisen luo, niin se toinen mies sanoo ja hän alkaa kävellä naista kohti ja hän kävelee sen toisen miehen ohi

          Uskallatko sinäkin nyt tulla, nainen sanoo

          eikä käänny, seisoo vain siinä katsellen vuonon toisella puolella kohoavaa tunturia ja merta ja taivasta ja pilviä

          Kai minä sitten uskallan, mies sanoo

          ja sitten se toinen mies kietoo kätensä hänen ympärilleen takaapäin ja pitelee hänestä kiinni

          Kuulostat vähän pelokkaalta, nainen sanoo

          eikä hän vieläkään käänny miestä kohti

          Ehkä minua sittenkin vähän pelottaa, mies sanoo

          Eihän tämä ole vaarallista, nainen sanoo

          Et saa enää mennä lähemmäs reunaa, mies sanoo

          ja hän tuntee sen toisen miehen painautuvan itseään vasten, ja hän näkee naisen hiukset, miten pitkät ja harmaat hiukset naisella onkaan, ja se toinen mies painautuu häntä vasten ja kaikki muuttuu mustaksi, mutta ei hiljaiseksi ja mustaksi vaan mustaksi ja liikehtiväksi

          Miksi en, nainen sanoo

          eikä hän vieläkään käänny miestä kohti, hän vain seisoo siinä ja katselee

          Mutta miksi en, hän sanoo uudestaan

          Alas on pitkä matka, kyllä minä sen tiedän, hyvin pitkä matka, mies sanoo

          Niin on, nainen sanoo

          Ja mitä tuolla alhaalla sitten on, nainen sanoo

          Alhaallahan on vain meri, mies sanoo

          Niinpä niin, nainen sanoo

          ja mies näkee hänen selkänsä, ja hänen hiuksensa, hänen pitkät harmaat hiuksensa, ja hän näkee että hänen hiuksensa kohoavat ja muuttuvat keltaiseksi lumeksi jota tuprahtaa vuonon vastapäiseen tunturiin ja hän näkee ettei naista ja tunturia voi erottaa toisistaan, naisesta on tullut yhtä tunturin kanssa ja mies seisoo siinä, ja se toinen mies irrottaa otteensa, ja mies näkee naisen muuttuvan kaikeksi muuksi, mereksi ja tunturiksi ja taivaaksi

          Minusta tuo tunturi tuolla on kaunis, nainen sanoo

          Enpä tiedä onko se niin kaunis, mies sanoo

          Ihan kuin se piilottelisi jotakin, nainen sanoo

          Niin, mies sanoo

          ja nainen istuutuu mustalle tunturille

          Sinun valosi on kaikkialla, mies sanoo

          Minun valoni, nainen sanoo

          Niin. Niin, sinun valosi, mies sanoo

          Eikä, nainen sanoo

          Se on meidän valoamme, nainen sanoo

          Sinun ja minun valoa, hän sanoo

          Sitähän se on, hän sanoo

          Olemme korkealla, mies sanoo

          ja hän tuntee sen toisen miehen laskevan kätensä hänen olalleen

          Mennään alas meren rantaan, hän sanoo

          Mennään vain, nainen sanoo

          ja mies näkee hänen nousevan ja lähtee kävelemään mustan tunturin kuvetta ja pysähtyy katsomaan naista ja näkee naisen pysähtyvän ja kääntyvän

          Tule nyt, mies sanoo

          Tulenhan minä, nainen sanoo

          ja mies lähtee laskeutumaan tunturin kuvetta ja kaukana alhaalla hän näkee meren ja hän kävelee alaspäin ja se toinen mies kulkee hänen takanaan, käsi hänen olallaan

          Älä kävele niin nopeasti, nainen sanoo

          ja mies pysähtyy, ja hän jää seisomaan ja katsoo alas, ja sitten nainen tulee ja pysähtyy hänen rinnalleen

          Ja nyt me mennään rantaan, nainen sanoo

          ja sitten he alkavat kävellä alaspäin ja näen miehen tulevan rinnettä alas, ensin hän, ja nainen kävelee hänen perässään. Katselen taas merelle, tänä iltana on tyyntä, valkoista ja sinistä, niin kuin vain merellä voi olla, tänä iltana on tyyntä, mutta minun puolestani voisi yhtä hyvin tuulla ja myrskytä, sillä minulla on rannan puoleinen tunturi tuulensuojana. Meri ympärilläni on tyyni. En ollut nähnyt ainoatakaan ihmistä, en ennen kuin näin miehen ja naisen seisovan tunturin laella, heidän jotka nyt laskeutuvat rantaan. On ilta, aurinko on laskenut, mutta tähän aikaan vuodesta ei tule pimeää, ei kunnolla pimeää. Istun veneessäni ja katselen merelle. On tyyntä. On niin tyyntä kuin vain merellä voi olla. On niin hiljaista kuin vain tunturissa voi olla. Minäkin olen ääneti. Katselen maihin päin, ja näen että mies seisoo nyt lähimmällä luodolla ja että nainen seisoo hänen rinnallaan, he katselevat vasta päistä tunturia, sitä joka minulla on tuulensuojana, ja sitten he lähtevät laskeutumaan rantaa kohti, ja mies kävelee vähän naisen edellä

          Mutta etkö näe? mies sanoo

          ja käännyn ja näen että hän seisoo käsi ojossa ja osoittaa merelle

          Etkö näe? hän sanoo uudestaan

          ja näen naisen katsovan sinne minne mies osoittaa ja minäkin katson sinne, merelle, ja näen valojuovan, sitkeän valon, valojuova on läpitunkeva ja samalla kuultava, se tulee sisämaasta ja levittäytyy taivaalle ja merelle, valojuova kestää, tuntuu kuin valojuovaksi kerääntynyt läpitunkeva valo riippuisi ilmassa ja samalla liikkuisi eteenpäin, ja valojuova on ystävällinen ja onnellinen ja näen että se levittäytyy merelle ja kauempana se hajoaa ja muuttuu valohiutaleiden nauravaiseksi ja onnelliseksi uduksi ja käännyn ja katson maihin päin ja näen miehen polvien pettävän ja hän putoaa polvilleen, aivan kuin hän laskeutuisi rukoilemaan, sillä tavalla hän putoaa polvilleen, ajattelen ja sitten näen hänen kaatuvan kyljelleen ja näen että hän jää makaamaan kyljelleen ja että nainen polvistuu hänen viereensä ja ravistaa miehen olkapäätä ja laskee hänet kyljelleen, ja nainen nousee seisomaan epätoivoisen ja hämmentyneen näköisenä ja ajattelen että mitä tämä nyt on, onko mies sairastunut, mitä se on, ja kai minun on tultava esiin, ja mikä valojuova taivaalta roikkui niin lapsellisen onnellisena ennen kuin hajaantui nauravaisena valohiutaleiden utuun, ajattelen, mutta mies vain makaa siinä, ehkä hän on sairastunut, ja minun on mentävä auttamaan, ajattelen, jos hän on sairastunut tai jotakin, minunhan on mentävä auttamaan, täällä ei ole muitakaan auttamassa, mehän olemme kaukana ihmisten ilmoilta, minun on tehtävä jotakin, ajattelen istuessani liikkumattomana hiljaisuudessa ja sitten ajattelen etten voi enää istua siinä, ajattelen, minun on soudettava maihin ja kysyttävä mikä hätänä, voinko tehdä jotakin, ajattelen ja alan soutaa rantaa kohti ja edessäni näen meren, se on kovin tyyni ja sininen ja valkoinen tänä myöhäisenä iltana, ja näen vieläkin sitä valohiutaleiden onnellista utua, mutta nyt se on haihtumassa, tuntuu kuin se olisi katoamassa, siltä se nyt näyttää, ajattelen ja käännyn ja katson rantaan päin ja näen että nainen kyyköttää polvillaan miehen ylle kumartuneena eikä tunnu huomaavan minua, hän ei ole kuullut aironvetoja, sillä hän vain kyyköttää siinä polvillaan miehen yllä ja katsoo ilmeettömänä eteensä, ja mitä mies sanoikaan, näetkö tuolla, mies sanoo, eikö hän sanonutkin niin, ajattelen, ja mitä hän sillä tarkoitti, ajattelen, niin hän sanoi ja sitten hän osoitti merelle, ajattelen, ei, ei hän niin sanonut, hän sanoi mutta etkö näe, niin hän sanoi, ajattelen ja jatkan soutamistani ja vene lipuu hyvää vauhtia kohti rantaa, niin hän sanoi, mutta etkö näe, niin hän sanoi, ajattelen ja sitten hän putosi polvilleen, ja sitten hän lyyhistyi kokoon, ja sitten hän jäi makaamaan luodolle. Soudan luotoa kohti. Näen että meri on tyyni ja taivas sininen. Nyt sumu on heikon keltainen ja nauravaiset valohiutaleet ovat poissa. Taivaalla näen vain pari rauhallista pilveä. Käännyn uudestaan ja näen että nainen nousee seisomaan ja katsoo merelle, hän vain seisoo siinä ja katselee, seisoo ihan liikkumattomana. Soudan veneen luodon rantaan, nousen maihin, saan veneen kiinnitettyä ja menen hänen luokseen. Hän vain seisoo siinä katselemassa merelle. Ja siinä, hänen vieressään, kahden mustan kiviaallon välisessä laaksossa, siinä makaa mies, liikkumattomana. Menen naista kohti. Minun on sanottava hänelle jotakin, kysyttävä mitä miehelle on tapahtunut, voinko jotenkin auttaa, minun on kysyttävä, ajattelen, mutta miksi nainen ei sano minulle mitään, miksi hän ei katso minua, miksi hän vain seisoo siinä, ajattelen ja menen häntä kohti

          Onko jokin hätänä? Onko hän sairastunut? Voinko auttaa? Kysyn

          eikä nainen edes katso minua eikä sano mitään ja menen maassa makaavan miehen luo, lasken sormeni hänen suunsa eteen ja kosketan hänen huuliaan mutta en tunne hengitystä. Hän ei hengitä. Katson naista ja ajattelen että minun on sanottava ettei mies hengitä, voin varmaankin sanoa sen, pakkohan minun on, ajattelen

          Hän ei hengitä, sanon

          ja nainen vain seisoo siinä, ei vastaa

          Mutta kai meidän täytyy, hän sanoo

          ja hän kääntyy minuun päin

          Hän ei hengitä, sanon

          ja nainen katsoo miestä ja sitten hän katsoo minua

          Eikö hän hengitä? hän sanoo

          Ei, en tunne hengitystä, sanon

          Hän ei hengitä, nainen sanoo

          Meidän täytyy tosiaan tehdä jotakin, sanon

          ja katson häntä ja näen että hän laskeutuu polvilleen ja laskee kätensä miehen otsalle ja mies ajattelee että sehän on sinun kätesi, vaikka tuskinpa hän huomaa naisen käsiä, hän ajattelee, mutta naisen kädet ovat hänen otsallaan, naisen hyvät kädet, hän ajattelee ja hän näkee naisen seisovan muiden kanssa, muiden tyttöjen kanssa, ja nainen on pienempi, hän on tytöistä pienin, ja hennoin heistä kaikista, niin hän on, ja muut puhuvat, hän vain seisoo siinä, onhan hänenkin jossain oltava, eihän hän voi olla olematta, kukaan ei voi, siinä hän vain seisoo, mutta lähinnä näyttää siltä ettei hän haluaisi olla siinä, mies ajattelee ja katsoo sitten naisen käsiä, kapeita sormia, naisen kättä! ja nyt mies tuntee naisen käden otsallaan ja hän on jo päässyt kauas merelle, valohiutaleiden utuun, sumuun joka on hälvenemässä, siellä hän on, mutta nainenkin on siellä, ja naisen kädet ovat siellä, ja naisen kädet ovat se valohiutaleiden utu joka mies nyt on, mies on utua, niin väreilevän onnellista, ja nyt se hälvenee ja muuttuu näkymättömäksi hehkuksi, hän ajattelee ja hän on siinä näkymättömässä hehkussa, ja siinä ovat naisen kädet, naisen kädet siinä missä nainen seisoo, sinä päivänä, sillä kerralla, ja naisen kädet siinä kun hän nyt koskettaa miehen otsaa, joka ei enää ole miehen otsa vaan taivas ja meri, hän ajattelee, ja nainen katsoo minua

          Eikö hän hengitä? nainen sanoo

          Ei, en tunne hänen hengitystään, sanon

          Onko hän kuollut? nainen sanoo

          Ehkä, sanon

          ja näen että nainen vie kätensä miehen suun eteen ja kääntää sitä ja laskee sormensa kevyesti miehen huulille ja nyt, mies ajattelee, nyt, nyt hän on tuuli joka hyväilee naisen pitkiä harmaita hiuksia, nyt hän on meri jonka nainen näkee, nyt hän on taivas jonka alla nainen kulkee, mies ajattelee, sillä nyt häntä ei enää ole ja nyt kaikki on vain sitä näkymätöntä hehkua jossa meri ja taivas kokoontuvat ja yhtyvät, siinä hän oli, hän ajattelee ja näen että nainen nousee seisomaan

          Ei, hän ei hengitä, nainen sanoo

          ja hän kääntyy taas katsomaan merelle, ja hän seisoo siinä liikkumattomana katsellen merelle ja sitten hän katsoo minua

          Meidän on haettava apua, meidän on tehtävä jotakin, hän sanoo

          ja hän lähtee kävelemään luotoa pitkin

          Tulenko mukaasi, sanon

          Ei, älä, hän sanoo

          ja näen hänen kävelevän rantaa pitkin ja näen hänen pitkien harmaiden hiustensa kohoavan ja muuttuvan harmaiksi lempeiksi pilviksi mustien luotojen ylle, ja näen miehen makaavan laaksossa kahden mustan kivisen aallon välissä, ja samalla hän on kuin ilma naisen hiusten ympärillä. Ajattelen etten voi vain seisoa siinä. Mutta jonkunhan häntä on vahdittava, ajattelen. Hän ei voi jäädä tänne yksin, ajattelen. Minun on oltava hänen kanssaan, ajattelen. Mutta kai minä sentään voin mennä veneeseeni, ei kai se haittaa, ajattelen ja menen veneeseeni istumaan. Katselen merelle. Näen että meri ja taivas kohtaavat kauempana näkymättömässä hehkussa. Siinä hehkussa minäkin olen, ajattelen, ja näen että hehku leviää ja katoaa taivaaseen ja mereen

 

Novelli "Bølgjer av stein" liittyy Håvard Vikhagenin teossarjan "Ja aallot lyövät jotakin omaansa" maalaukseen numero 5 vuodelta 2004.

Ensimmäisen kerran novelli julkaistiin vuonna 2005 teoksessa Håvard Vikhagen - tilnærminger til maleriet. Ståle Finke, Holger Koefoed & Jon Fosse (Labyrinth Press). Vuonna 2011 se julkaistiin Fossen kokoelmassa Kortare Prosa (Det Norske Samlaget).

 

Novellin on norjasta suomentanut Katriina Huttunen. Se on alun perin ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 1/2013. Huttunen on tarkistanut suomennoksen lokakuussa 2023.