|
|||||||||||
|
Pääkirjoitus 1/06
M(in)ä”:kö se on, niin monen vuoden jälkeen…
Kaikki riemu loppuu ennen seuraavaa. Niin myös Nuoren Voiman päätoimittajuus. Pienlehden tekeminen on tarjonnut sangen omituisen näköalapaikan suomalaisen kulttuurin tapahtumiin viime vuosina. Päätoimittajan paikalta näkee paljon, mutta menee luultavasti vuosia sulatella sitä kaikkea näkemäänsä. Se ”mitä tapahtui todella” vai tapahtuiko mitään selvinnee vasta myöhemmin. Tylsää ei ainakaan ollut.
Viimeinen pääkirjoitus on haastava genre. Tekisi mieli kiitää jokaista avustajaa ja työtoveria erikseen – se on varmaa että ilman heitä ei olisi julkaistu yhtään numeroa. On hauska selailla vanhoja NV:n vuosikertoja ja huomata miten herkissä tunnelmissa entiset pt:t ovat olleet jäähyväisten hetkellä: ”Kuluneet kolme vuotta ovat olleet erinomaisen antoisat”; ”Nuorelle Voimalle menestystä jatkossakin”; ”Kyse on siis koko ajan ollut romantiikasta, vääjäämättä?” Kaikkien tuntema, raivostuttava tilanne: juuri silloin kun olisi eniten sanottavaa, tuntuu mahdottomalta sanoa yhtikäs mitään. En näköjään tajunnut miten vaikeasta tehtävästä olisi kysymys, kun tammikuun Henki & Elämässä vastavalittu päätoimittaja ehdotti, että tekisin vuoden ensimmäiseen numeroon pääkirjoituksen Einon nimellä. Idea tuntui kyllä hauskalta, mutta löytyisikö tyyli? ”Parody is a game”, kirjoitti Nabokov – mutta nyt kyse olisi epäilemättä jostakin muusta lajityypistä. Tampereella sovittiin, että uusi vastaava tekisi tekstipohjan ja minä yrittäisin siitä muokata valmiin jutun ”einomaisine” maneereineen. Helmikuun lopulla Antti lähetti tekstiluonnoksen, jossa lehden teemaa vedettiin yhteen esseetyyppisesti. Kliseetä tekijän kuolemasta suhteutettiin kokemukseen joka syntyy kirjallisten huijauksien paljastuessa: ”Kirjalliset vedätykset herättävät lukijassa levottomuutta, ikään kuin kirjallisuudessa kaikesta huolimatta säilyisi tietty pyhän elementti. Tässä avautuu tietty aporia, kokemus ´tekijästä´ yhtä aikaa ei-kuolleena ja ei-elävänä – edelleen mitä suurimmassa määrin ´ajattelun asiana´.” Oikeastaan teksti ei ollut kenenkään tyylinen, se näytti pitkälti samalta kuin ne 90-luvun loppupuolen pääkirjoitukset, joita tapasin nuorena ensimmäisten vuosien opiskelijana (pahimmassa runotyttövaiheessani!) siteerata julkisesti. Pyörittelin juttua vähän aikaa ja yritin saada siihen särmää, huonolla menestyksellä. Alkuperäinen idea hukkuisi, ellei siihen saataisi muitakin Einon maneereja kuin pyhän ainainen kursivointi. No, ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan entiselle päätoimittajalle. Kyselin pääkirjoitusten synnystä, ja hän selitti että ne tehtiin melkein aina viimeisen kuvataiton aikana ja sen verran hektisissä tunnelmissa, että usein oli vaikea sanoa kuka lopulta kirjoitti mitä. Heiteltiin ideoita, joiden pohjalta jompikumpi viimeisteli tekstin seuraavana päivänä. Joka tapauksessa suurin osa pointeista oli peräisin teeman teksteistä. Ok, ei väkisin. Parin siiderin jälkeen päätin lähettää Einon kustantajalle tekstarin, jossa kyselin olisiko hän törmännyt ”santasmaisiin” piirteisiin teksteissä. Editori vastasi, ettei ollut pyhän kursivointia lukuun ottamatta sellaisia huomannut, ainakaan runoissa. Sähköposteista hänkin kyllä muisti ärsyttävän tavan korvata tervehdys jollakin omaperäisellä ilmaisulla kuten ”Sa vaa?” tai ”Terppa!”
Aikaa ei ollut paljoa, lehti oli jo vedosvaiheessa. Tapasin loppuviikosta taittajaa, ja yritimme yhdessä ujuttaa juttuun Einon puhemaneereja, mutta vaikutelma jäi jotenkin väkinäiseksi. Taittaja ehdotti, että tekstiin lisättäisiin viittaus lähipiirin ihmisiin, tyyliin puhelinkeskustelu entisen päätoimittajan kanssa, mutta tästäkään ei tullut mitään – ja pian jouduttiin luopumaan koko ideasta. Uusi päätoimittaja nimittäin soitti ja kertoi, että itse tarinan päähenkilö oli samana aamuna marssinut toimistolle huolestuneena pääkirjoituksen kohtalosta. ”Päählö” olisi halunnut kirjoittaa kannanoton Kaltio-jupakkaan, mutta saman aamuna lehdessä oli ollut tieto, että kohu oli jo laantunut ja päätoimittaja jatkaisi vanhassa työssään uudella nimellä. Kiiltomato oli suljettu varmuuden vuoksi. Taitto oli sen verran pitkällä, että päätoimittajat olivat päättäneet sittenkin kirjoittaa perinteiseen tapaan jonkin sortin teemaesittelyn. Numeron tekstit tarjosivat hyvät ainekset teoreettisempaan katsaukseen. Esim. Ern Malleyn tapauksen jälkipyykki (s. 22) ”avautui toden teolla”, kun sitä luettiin suhteessa Foucault´n huomautukseen ”tekijä-funktiosta”. Jutun pohjalta huomasin kelaavani uudella tavalla Malleyn kuuluisaa säettä: ”It is something to be at last speaking.”
Eino Santanen
|
1/06 - Vedätys
Sisältö 1/06
JUHA-HEIKKI TIHINEN: Kuukauden klassikko - Patricia Highsmith Arvostelua: - Antti Nylén : Tuomas Vimma, antidandy (Tuomas Vimma: Helsinki 12; Toinen) SAIMA JUUTILAINEN: Totuuden torvi |
|||||||||
