Nuori Voima 1941-1969 Tommi Uschanov ”Loppiaisena teki NVL:n Turun kerho Siipi autoretken Laitilaan, opettaja Zaida Sillantaustan vieraaksi. Perillä sai runsas osanottajajoukko nauttia isäntäväen tarjoamista ylenpalttisista antimista ja lomassa NVL:n jäsenten suorittamasta vaihtelevasta ohjelmasta. Opettaja Sillantaustan toivotettua vieraansa tervetulleiksi, kajautettiin yhteislaulu emännän kunniaksi. Muusta musikaalisesta puolesta vastasivat Pertti Lahtivuori (laulu) sekä Urho Vallin (säestykset). Suusanallisesta esityksestä huolehtivat Taimi Vainio, Turo Lehtinen ja 8-vuotias Merja Vainio. Vapauttavaa huumoria saatiin kuulla Pertti Lahtivuoren sekä Irja Lappalaisen ja Sisko Tuomisen esittämänä. Lasse Saarisen kirjoittaman näytelmän ’Viinitarha’ esittivät Anni Polva, Aune Vainio, Arvi Lindfors ja Lasse Saarinen. NVL:n toiminnanjohtaja Tauno Peltomäki puhui NVL:n toiminnasta ja piti esitelmän aiheesta ’Persoonallinen luomistyö’. Vielä kuultiin ’puhe miehille’ pakinan muodossa, laulunpätkien höystämänä. Lopuksi leikittiin joukolla Arvi Lindforsin järjestämiä iloisia leikkejä. L. S.” Tämä ote Nuoren Voiman 50-vuotisjuhlanumerosta (1/58) tasan puolen vuosisadan takaa kiteyttää hyvin koko lehden silloisen tilan ja hengen, jossa sekä se että Nuoren Voiman Liitto tuolloin toimivat. Ei runoutta Auschwitzin jälkeen, julisti Theodor Adorno; mutta NVL:n Turun kerho sai silti kuulla ”vapauttavaa huumoria” ja leikkiä yhdessä ”iloisia leikkejä”. Kun avaa lähes minkä tahansa 1940–1950-luvun Nuoren Voiman, on reaktiona ihmetys. Välimatka sekä aiempaan, Tulenkantajat pinnalle nostaneeseen tasokkaaseen kirjallisuuslehteen että 1990–2000-luvun akateemis-filosofiseen Nuoreen Voimaan tuntuu olevan ääretön. On kuin noina vuosikymmeninä olisi julkaistu vain jonkin oudon sattuman ansiosta saman nimistä lehteä kuin esimerkiksi nykyään. * * * Nuori Voima aloitti vuonna 1939 alkaneen tauon jälkeen taas ilmestymisen keväällä 1941. Alaotsikkona oli ”Suomen nousevan polven aikakauslehti”. Päätoimittajana toimi 49-vuotias kirjailija Urho Karhumäki, toimitussihteerinä WSOY:n kustannusvirkailija ja tunnettu bibliofiili E. J. Ellilä, jolle WSOY oli luovuttanut oikeudet lehden nimeen. Ensimmäisen numeron (1/41) pitkässä, melkein kaksi kokonaista sivua käsittävässä pääkirjoituksessa Karhumäki nousee patetiaan: ”Tuhannet, kymmenet tuhannet nuoret kansalaisemme ovat uhranneet kalleimpansa, henkensä ja terveytensä, että me saisimme yhteisessä isänmaassamme vapauden toimia ja elää. Tästä kallisarvoisesta uhrilahjasta olemme velvolliset maksamaan heille korvausta kukin mahdollisuuksiemme mukaisesti. NVL:n kerhoissa ja harrastuspiireissä voimme sen tehdä.” Sekä Suomea että Nuoren Voiman Liittoa lehtineen on raskaasti koeteltu, mutta kumpikin nousee nyt uljaasti yhdessä. Ja jos haluaa osoittaa kunnioitustaan sankarivainajille, paras keino siihen on NVL kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt.           Kun vuoden 1941 ensimmäinen numero ilmestyi, elettiin vielä välirauhan viimeisiä kuukausia. Ilmapiiriltään lehti oli kuitenkin jo kuin sota olisi jo taas syttynyt uudelleen. WSOY:n puolen sivun mainoksessa esitellään ”maailman suurin menestysteos”, Hitlerin Taisteluni. Pääkirjoituksen alle on taitettu Nietzsche-sitaatti: ”On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen katsoen päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja, jälkimmäisessä tapauksessa airueenhuutoja, jotka kehoittavat urhoollisimpia urhoollisuuteensa.” Taustalta paistaa Natsi-Saksa, jossa moni ”alhaisempi sielu” parhaillaan luki innoissaan Nietzscheä itseäänonnittelevasti, luullen olevansa hänen tarkoittamansa ”korkeampi, voimakkaampi sielu”.           Aiemmassa elämässään Karhumäki oli suhtautunut myönteisesti vasemmistoaatteisiin ja hoitanut jopa luottamustehtäviä SDP:n mandaatilla, mutta nyt hän, Berliinin olympialaisten kultamitalisti (kulttuurisarjassa romaanilla Avoveteen), on melkoisen peittelemättä Saksan ja siellä vallitsevan menon lumoissa. Toisen numeron pääkirjoitus on otsikoitu ”Kalevalainen renessanssi ja nuori voima” (2/41). Kolmas, vuoden lopussa kirjoitettu, riemuitsee sodan syttymisestä Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn hengessä otsikolla ”Eteenpäin! Elämää ja vapautta kohti!” (3/41). Itäraja on työnnettävä niin kauas, että ”tuhatvuotista turmaansa uhoava lohikäärme” saadaan lopultakin vaarattomaksi, ja lehti lukijoineen haluaa olla mukana hankkeessa täysin rinnoin. Seuraavan vuoden ensimmäisessä numerossa (1/42) sama henki alkaa jo kansikuvasta: ”Nuorta voimaa ja työn kauneutta” eli neljä paidatonta nuorukaista huhkimassa lapiot ja hakut ojossa. Natsitaiteen kaanoneita tarkoin noudattava valokuva on Oskari Väänäsen teoksesta Nuoriso aseissa.           Seuraavat pari vuotta lehti jatkaa samoilla isänmaallisilla linjoilla. Vuonna 1944 tapahtuu tämän kehityksen häkellyttävä päätepiste, kun Nuori Voima sulautetaan Akateemisen ilmasuojeluyhdistyksen äänenkannattajaan, Maanpuolustusnuoriso-lehteen. Päätoimittajaksi siirtyy Eino Parikka. Lehdestä tulee kalliilla painettu, isoformaattinen ja visuaalisesti näyttävä samaan aikaan kun se sisällöltään muuttuu aina vain täydellisemmin nationalististen fantasioiden levittäjäksi, jotka ovat lapsellisia jopa aikalaismittapuulla. Muutos tapahtuu vaiheessa, jolloin objektiivisessa todellisuudessa on jo jonkin aikaa ollut selvää, että sota hävitään, ja kysymys on enää siitä, kuinka raskaasti. * * * Tämä suuntaus ehtii kestää viisi numeroa, kunnes se katkeaa välirauhaan kuin veitsellä leikaten. Lehden nimeksi tulee taas Nuori Voima, formaatti ja painojälki huononevat entiselleen ja alaotsikoksi vaihtuu ”Suomen nuorison aikakauslehti”. Julkaisija on Kustannusosakeyhtiö Kynämies, joksi Maanpuolustusnuorisoa kustantanut Maan Suoja Osakeyhtiö muuttaa nimensä. Väinö Linnan Pohjantähdessä opettaja Rautajärvi siirtyy yhdessä yössä ryssävihasta kansantanhuihin, kun sota hävitään. Nuori Voima on eräs tämän äkillisen siirtymän suora vastine Suomen lehtimaailmassa. Lehti antautuu palvelemaan filatelisteja, esperantisteja, taikatemppujen harrastajia ja kaarnalaivojen rakentajia. Palstojen päissä on täytteenä vitsejä ja aforismeja.           Näin Nuoresta Voimasta tulee leimallisesti keskenkasvuisten harrastelehti, ennen kaikkea poikien. Se ilmestyy säännöllisesti suhteellisen paksuna, mutta Tulenkantajien päivistä ollaan edelleen kaukana. Sen sijaan lukijat pääsevät kiertokäynnille helsinkiläiseen sokeainkouluun tai Jacques Cousteaun seurassa meren alle. Poikasuuntautuneisuudesta kielii myös urheiluaiheisten juttujen suuri määrä. Siitä huolimatta vuosikymmenen lopun päätoimittajia olivat naiset, Eeva Hellemann (os. Joenpelto) ja Terttu Kiuru-Lehtonen. Urho Karhumäki pysyi mukana lehden toimituksessa ja NVL:n toiminnassa kunnes kuoli vuonna 1947. Vuoden 1950 alusta päätoimittajaksi tuli toimituksessa jo jonkin aikaa vaikuttanut Tauno Peltomäki, joka pysyi virassa koko 50-luvun ajan. Vuonna 1952 kustantajaksi ryhtyi taas NVL itse.           Välillä lehdessä esiintyy nykynäkökulmasta hyvinkin kiehtovia tekstejä, kuten jutussa, jossa esitellään helsinkiläinen nuorisopastori Ilmo Launis, ”nuorten sielujen valloittaja” (8/49). Hän mainostaa tapahtumiaan iskulauseella ”AJANKOHTAISTA ATOMIKAUDEN KRISTITYILLE!” ja järjestää ystävyysottelun lentopallossa, SNDL vastaan Seurakuntanuoret. Ottelun lopuksi kommunistinuoret myöntävät nöyrästi, että hekin toki vain etsivät totuutta, eivät luule jo löytäneensä sitä. * * * Jokaisessa 1940–1950-luvun numerossa lehteä täyttää osaltaan NVL:n uusien jäsenten luettelo, jota julkaistiin numerojärjestyksessä. Mukana oli lyhyt, vain muutaman sanan mittainen arvostelu harrastusnäytteestä, jonka perusteella jäsen oli kelpuutettu liittoon. Neuvottiin, että näytteiden mukana tulee lähettää ”papinkirja ja kirjaamismaksu 300 markkaa” (nykyrahassa vajaan kympin). ”N:o 3944 Syrjä, Jaakko Johannes, palomies, synt. 7.3.1926, os. Tampere, Hallituskatu 9 H. Hn: Laajahko novelli. Hyvä näyte. Arv. T. P-ki.” (2/53) Jos jäseneksi päässyt mainittiin myöhemmin lehdessä avustajana tai muutoin, hänen nimeään edelsi aina lyhenne NVL eli ”nuorvoimalainen”. Tämä liiton jäsenyys määritti identiteettiä lehden näkökulmasta niin voimakkaasti, että siinä esiintyivät säännöllisesti esimerkiksi ”NVL Uuno Kailas” ja ”NVL T. Vaaskivi” vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen.           Vanhojen jäsenten uusia töitä arvosteltiin Kirjeenkantaja-palstalla. Sekin edusti lausunnoissaan parin usein vielä elliptisen virkkeen linjaa. Jäsenluettelossa jäsenistä on julkaistu koko nimi, syntymäaika ja tarkka postiosoite, mutta Kirjeenkantaja-palstalla käytetään vain etunimeä ja enemmän tai vähemmän tunnistamattomaksi lyhennettyä versiota sukunimestä. Lähes kaikista nuorvoimalaisista ja heidän hengentuotteistaan pyritään sanomaan edes jotakin hyvää, mutta joskus se ei onnistu: ”Esko P-nen. Juttu oli liian ylimalkainen. Mitään oleellisesti merkityksellistä, kouraantuntuvaa ette saanut siinä esitettyä. Tutkikaa aiheitanne. Hyvää jatkoa!” (3/58) Ehkä kaikkein eniten 1940-luvun lopun ja 1950-luvun Nuorta Voimaa erottavat nykyisestä lehdestä kuitenkin mainokset, joita on joka numerossa kymmeniä ellei satoja. Isoimmissa ilmoituksissa kaupitellaan lehden tuon ajan kohdeyleisölle suunnattuja tuotteita, kuten harrastusvälineitä, poikakirjoja ja makeisia. Osa on taas suunnattu lukijoiden ohitse heidän vanhemmilleen, kuten numerossa 9/49 oleva mainos, joka on suorastaan erikseen suunniteltu lehteä varten: ”Kun nuori voima jyllää, niin siinä joutuvat usein vaatteetkin koetukselle. Mutta eipä hätää, jos housut, takit ja puserot ovat TIKLAKSEN tekemät.” Vieressä on piirros kahdesta iloisesta noin 12-vuotiaasta pojasta, joista toinen on kyyryssä ja toinen hyppää pukkihyppyä hänen ylitseen. Lehden nimi ei enää konnotoi kalevalaiseen mytologiaan ja Suur-Saksaan turvaavia lihaksikkaita soturiheeroksia vaan pikkupoikien harmittomia leikkejä.           Suurin osa mainoksista kuitenkin sisältää ajan tavan mukaan vain firman nimen ja yhteystiedot, joskus vain nimen ja kotipaikan. Joka numeron loppupuolella on useita sivuja, joista kullakin on kymmeniä tällaisia pikkumainoksia, ja joidenkin joulunumeroiden lopussa on jopa 20 sivua pelkkää ilmoitusta ilmoituksen perään. Mitä lehdessä sitten mainostettiin? Kaikkea maan ja taivaan väliltä, paitsi sitä, mitä vanhassa kirjallisuuspainotteisessa kulttuurilehdessä voisi kuvitella mainostettavan. Mainoksista monet ovat tekniikan ja teollisuuden alalta, luultavasti jonkinlaisena jäämänä lehden ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, jolloin se oli keskeisesti nimenomaan teknisten harrastusten edistäjä. Satunnaisotanta valikoi esimerkeiksi seuraavat: Kortelan kettutarha, om. Urho Heino, Rauma, Kortela, puh. Kortela 39. Neekeri- ja Nikavoiteet jalkineisiin, Teknika, Tampere — puh. 5810. Muotiliike Maissi Sairanen, Pieksämäki, Keskusk. 17, puh. 108. Vilppulan Sähkö Oy, sähkölaitos, Vilppula. Oy Lindholmin Lakkatehdas, Turku, Raunistula. Imatran Makkaratehdas Oy, Imatrankoski. Porin Satamalaitos, Mäntyluodon satama. Insinööritoimisto M. Härö, Oulu. Lyhyttavaratehdas — Lipeäkivipakkaamo — Erilaisten vaneriastiain valmistamo PAAVO SALMINEN — Äetsä — Puh. Keikyä 65. Rauman Romu Osakeyhtiö. Iijoen Uittoyhdistys. Peltisepänliike Jaakko Horsmalahti, Valkeakoski. Forssan Lämpöasennus V. Riikonen. T:mi A. Mäkinen, lihaliike, Tampere, tamperelaisten suosima ostopaikka. Osuusteurastamo Karjapohjola, Rovaniemi.           Vaikka koko lehti on teoriassa suunnattu ensisijaisesti alaikäiselle nuorisolle ja osaksi suorastaan lapsille, ovat mainostajien joukossa edustettuina myös esimerkiksi olutpanimot, tupakkatehtaat ja anniskeluravintolat. Kokonaisuudessaan mainosinstituutio on nykylukijasta varsin hätkähdyttävä, mutta toisaalta, olisiko kukaan esimerkiksi lehden 1990–2000-luvun toimittajista pystynyt hankkimaan Nuoreen Voimaan ilmoituksia raumalaiselta turkistarhalta tai kainuulaiselta vesivoimalalta? * * * Peltomäen kaudella lehti silminnähden kitui tuskissaan. Se ilmestyi lähes kuukausittain, mutta ohuena, sievistelevänä ja sekavana. Suuri osa sisällöstä on uusien jäsenten luettelointia, vanhojen jäsenten työnäytteiden arvostelua ja NVL:n paikallisosastojen toiminnan kuvausta, formaatiltaan sellaista kuin tämän kirjoituksen alussa lainaamani näyte. Menneisyyteen jämähtämisestä ja kadotetun suuruuden haikailusta kertovat numerosta toiseen toistuvat vuosikymmenten takaisten vanhojen nuorvoimalaisten 50-, 60-, 70-, 75- ja 80-vuotispäiväuutiset, joita julkaistaan isolla kuvien kanssa.           Myös samojen kunniavanhusten muistokirjoituksia ilmestyy tiuhaan tahtiin, niin että eufemismit kuolemalle ovat vähällä loppua kesken: ”siirtyi elämän rajan tuolle puolen”, ”tuoni korjasi” ja niin edelleen. Lehden maailmankuva on muutenkin karmaisevan kuolemakeskeinen. Pentti Haanpäätä, Toivo Pekkasta ja Helvi Juvosta surraan kutakin useamman numeron ajan, ja monia aiempia menehtymisiä muistellaan niiden vuosipäivinä. Kaarlo Sarkian poismenosta ei ole kuin viisi vuotta, kun sitä jo juhlistetaan pitkällä pateettisuuteensa tukehtuvalla omaelämäkerrallisella sepustuksella (NVL Eero Järventausta, ”Jossakin helähti malmisointu”, 9/50). Samaan teemaan tuntuu nivoutuvan myös se, että lehdessä mainostavat ahkerasti ruumisarkkuliikkeet ja hautaustoimistot ympäri Suomea. Tai sitten on ajateltu niin, että kun nuori runoilija on kuollut romanttisesti keuhkotautiin tai viiltänyt ranteensa auki saatuaan murskakritiikin Nuoren Voiman palstoilla, hänet löydetään vieressään avoin lehti ja hautajaiset tilataan siinä mainostetusta toimistosta.           Lehden visuaalinen asu polki sekin paikallaan. Kansikuvia kierrätettiin, oletettavasti siksi, että painolaattojen valmistamiseen uhratuille rahoille saataisiin vastinetta. Samat perustajaisä Ilmari Jäämaat, valokuvat kansallisromanttisista järvimaisemista ja soutuveneessä onkivat kaksi poikaa toistuvat vuodesta toiseen. Peltomäki tunnustaa avoimesti 50-vuotisnumeron (1/58) pääkirjoituksessa, että lehti ei ole entisensä, sama kulttuurielämän majakka kuin Jäämaan kunniakkaalla kaudella. Sitä nyt kuitenkin halutaan edelleen julkaista, koska NVL:n ja sen jäsenten välillä on hyvä olla jonkinlainen yhdysside. Aivan 50-luvun lopulla tuli käyttöön uusi pysyvä kansiaihe, jossa on tyylitellyt viivapiirrokset neljästä nuorvoimalaisesta. Heitä ovat kirjaa lukeva silmälasipäinen tyttö, puhvihihainen Hamlet pääkallo kädessä, baskeripäinen taidemaalari ja viulua vinguttava pitkätukka. * * * Hitaasti ja kuin vaivihkaa Nuori Voima alkoi 1950-luvun mittaan palata joksikin edes etäisesti kirjallisuuslehteä muistuttavaksi. Nikkarointi, mekaniikka ja sähkö väistyvät taas taka-alalle. Pitkät poikakirjamaiset jatkokertomukset katoavat ja niiden tilalle tulevat nuorten naiskirjoittajien novellit. Valitettavan usein ne ovat kammottavinta viihdelehtitasoa, jossa tapahtumien keskipisteenä on nuori rakkaus, elämän pakahduttava traagisuus tai vaikkapa uupuneen kotirouvan pilleri-itsemurhalta pelastava lapsi (NVL Anja Saastamoinen, ”En ole enää mitään”, 10/56). Tämän kauden eräänlaisen apoteoosin saavuttaa NVL Tarja Mahlakorpi kertomuksellaan ”Eräs hauta” (7–8/56): kolmen palstan novelliin on mahtunut ripille päästessään elämän peruskysymyksiä pohtiva tyttö, hänen sokeritaudin runteleman sisarensa kielletty rakkaus tyttöjen veturinkuljettajaisän apumieheen, apumiehen kuolema pikkupoikaa junan alta pelastaessa ja sisaren menehtyminen tämän järkyttämänä mielisairaalassa.           Suunnilleen kerran vuodessa lehti julkaisi pitemmän nykykirjallisuutta käsittelevän esseen, joka oli aiottu vakavasti otettavaksi ja yleensä olikin sellainen. Esimerkiksi numerossa 6/55 kirjoittaa NVL Aarne Laurila Tuntemattomasta sotilaasta, joulunumerossa 1957 taas NVL Erkki Päivärinta tuolloin juuri Nobelin saaneen Albert Camus’n Sivullisesta. Nämä olivat tuohon aikaan lähes ainoat lehden kirjoitukset, joista on johdettavissa edes jonkinlainen perimysjärjestys nykyiseen Nuoreen Voimaan.           Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Suomen kirjallisuuden modernismi saapuu myös Nuoreen Voimaan, hitaasti ja natisten mutta varmasti. Esittelytilaa saavat Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski ja Väinö Kirstinä. Myös lehden lukijoiltaan julkaisemassa runoudessa siirrytään klassismin jäljittelystä modernismin jäljittelyyn. NVL Kalevi Salomaan ”Hätähuuto” (1/58) voisi olla suoraan Raymond Queneaun Zazie-romaanista: ”Christian Dior / ajattele hiukan saksiasi / ennenkuin leikkaat ja tulet vakavaksi / ydinasetta et tunne / mutta sakset on kädessäsi / ja saksilla määräät ihmissuvun kohtalosta.” Saman vuoden lopulla uuden nuorisomusiikin dekadenssista hurmioitunut NVL Leena Saartola kertoo runossaan ”Naapurini” (10/58): ”Viime viikolla / he ostivat / kaksi paholaista. / Jazz ja / Rock ’n roll.” Runon loppuun kuitenkin sisältyy leikkisä uhkaus: jos meno ei kohta laannu, levysoitin lentää ikkunasta ulos. Jazzia ja muuta nuorten kulttuuria kuvasivat kertomuksissaan myös NVL Kari Huttunen (”Trio”, 1/59) ja NVL Raili Prinz (”Nahkatakkiset”, 10/59). Toisenkin äärilaidan mieltymyksiä palveltiin. Säveltäjä Seppo Nummi kirjoitti nykymusiikista, Erkki Päivärinta teki kiintoisia taiteidenvälisiä rinnastuksia otsikolla ”Elektronimusiikki ja nykylyriikka” (7–8/59).           Numerossa 1/54 NVL:ään päästetään ”N:o 4167 Paasilinna, Erno Antero, til. poika, synt. 14.3.35, os. Varejoki”. Erno Paasilinnasta tulee nopeasti lehden vakituinen avustaja. Vuonna 1959 hänet palkataan NVL:n toiminnanjohtajaksi ja hän alkaa osallistua myös lehden toimittamiseen. Toinen enne tulevasta on NVL Kaisa Korhonen, aktiivinen nuorvoimalainen ja lehden toistuva avustaja jo 50-luvun lopulla. Jonkinlaista kehitystä vuosikymmenen aikana on kaikesta huolimatta tapahtunut: sen alkaessa surraan Mannerheimin kuolemaa, sen päättyessä taas Camus’n. Päätoimittaja Peltomäen epäajanmukainen hahmo painaa kuitenkin koko ajan raskaana lehteä; kuten Paasilinna totesi vuosikymmeniä myöhemmin, tämä oli ”auttamattoman laimea, hyvänsävyinen ja idealistinen”. Pentti Saarikoski, jota lehdessä sanottiin toistuvasti nuorvoimalaiseksi vaikka hän ei sitä ollut, kirjoitti Tuomas Anhavalle 3.11.1959 esiintymisestään NVL:ssä, että ”yleisönä oli 50-vuotiaiksi hyvin nuoria ja voimakkaita naisia, joukossa mm. Tauno Peltomäki”. Tämä hyväätarkoittava, herttainen setä oli nuoruuden pettymysten jälkeen ”rakentanut vähin erin ulkoisen ja sisäisen valheroolinsa, josta ei enää kyennyt vapautumaan”, jatkaa Paasilinna. Hän käytti vappuna ylioppilaslakkia ja esiintyi jopa yhteiskuntatieteiden kandidaattina, vaikka ei ollut edes ylioppilas. Myöhemmin hän sai vekselipetoksista vankeustuomion. * * * Alkuvuodesta 1961 ilmestyi NVL:n kymmenvuosittain julkaisemalle kolmelle albumille jatkoa otsikolla Nuori Ikaros IV. Tämä WSOY:n kustantama kirja, jonka taustavoimia Paasilinnan lisäksi olivat muun muassa Pentti Holappa ja Pekka Tarkka, oli aivan toista maata kuin Nuori Voima oli viime vuodet ollut. Sen 170 sivulle mahtuvat monien muiden ohella esimerkiksi Mirjam Polkunen, Seppo Heikinheimo, Arvo Salo, Mirkka Rekola, Pentti Saarikoski, Lassi Nummi, Eeva-Liisa Manner, Marko Tapio, Paavo Rintala, Eeva Joenpelto ja Veijo Meri. ”Heidän arvovaltaansa lainattiin liitolle”, kuten Väinö Kirstinä myöhemmin asian ilmaisi. Tekstit ovat kauttaaltaan modernismin hengen lävistämiä.           Nuori Ikaros näyttää toimineen eräänlaisena lähtölaukauksena myös Nuoren Voiman uudistumiselle. Taitto muuttuu nykyaikaisemmaksi ja ilmavammaksi alkaen muistuttaa esimerkiksi saman kauden Rytmi-jazzlehteä. Pian lehti on käynyt läpi jo melkoisen muutoksen ja on kuin jonkinlainen nuoriso-Parnasso. Kulttuuriin liittymättömät mainokset vähenevät noin kymmeneen per numero, seniorien syntymäpäiväuutiset lyhenevät ja jäävät sivuun, uusien jäsenten työnäytteiden arvostelusta luovutaan. Melkein joka numeroon alkaa ilmestyä elokuva-aiheisia tekstejä, joiden ilmestyminen jatkuu tasaisesti läpi 60-luvun. Lehteä alkavat avustaa aidosti nuoret kirjoittajat, ja kirjallisuudessa heidän mieltymyksensä ovat yksipuolisen modernistiset. Mikä tahansa ei kuitenkaan heille kelpaa pelkän nykyisyytensä varjolla, vaan kritiikeissä nähdään tylyjäkin teilauksia. 19-vuotias Max Rand runttaa Heinrich Böllin Tohtori Murken kootut tauot numerossa 3/62: ”Demokratian farmareissa hän pyrkii ekshibitionismiin. Böll ei ole älyllinen eikä hänen popularisointinsa miellytä. – – Näiden vaisusti poliittissävyisten satiirien kirjallinen arvo on vähänläntä, ’Der Spiegel’ julkaisee parempia pilakuvia.”           Numerossa 1/63 tapahtuu näkyvä kasvojenkohotus. Kansi uusitaan ja muuttuu taas vaihtuva-aiheiseksi, taitto vapautuu entisestään. Peltomäki selittää, että ”pyrkimyksenä on ohjata lehti omaan tehtäväänsä: nuoren lahjakkaan avustajakunnan esiintymiseen lehden palstoilla. Vanhemmilla kirjoittajilla on omat paikkansa, omat lehtensä.” Väinö Kirstinä ja kuusi muuta nuorta vastaavat kysymykseen ”Onko meillä kulttuurifalangia?” Peltomäen vaikutus muuttuu vähäisemmäksi ja vähäisemmäksi, kunnes numerossa 3/64 päätoimittajaksi tulee runoilija Kalevi Seilonen. Kannessa on vanha puupiirros runsaudensarvesta ja isoja mustia tekstirivejä, joiden keskellä on punaisella painettu lehden nimi: ”henry miller ferlinghetti a. jokinen rauschenberg nuori 3/64 voima tähtilynkkaus sijaiskärsijät runoa proosaa musiikkisuru” Numeron 4/64 kansi on muuten valkoinen, mutta yläreunan täyttää käsivaralla saksilla leikattu harmaa soikio. Numerossa 5–6/64 soikio on musta, sitä seuraavassa (1/65) sen täyttää valokuva kahdesta kauriista, sitä seuraavassa taas ilmakuva neljästä ihmisestä talvisella asfalttipihalla. Toimitussihteeri Juha Virkkusen pääkirjoitus ”mitkä ihanteet?” joulunumerossa 5–6/64 on koristettu Beatlesien kuvalla. Käännösnäytteiden kera esitellään Alain Robbe-Grillet, Julio Cortázar (”Tarinoita kronopioista”) ja E. E. Cummings (moraliteettinäytelmä Joulupukki). Numerossa 1/65 on Seppo Loposen suomennoskatkelma William S. Burroughsin Alastomasta lounaasta.           Seilonen yrittää erontekoa NVL:ään numerossa 2/65: ”Nuoren Voiman Liitolla on ollut huono maine. – – Liian usein ovat kerhotilaisuudet jääneet uneliaitten kahvikutsujen tasalle. Liian vähän on ollut nimenomaan nuorisoa kiinnostavaa toimintaa. – – Jossakin on silloin vikaa, jos paikalliskerhon tilaisuudessa istuu vain keski-ikäisiä ihmisiä keskustelemassa ’Kirjailijan vastuusta’.” Leo Lindstedt esittelee pop-taidetta, joka saa paljon huomiota useissa myöhemmissäkin numeroissa. Sivun 10 alareunassa noteerataan ”VALITETTAVA TAPAUS”: Kalevi Mattilan novelli joudutaan julkaisemaan erillisenä monisteena, ”koska kirjapaino ei ole katsonut voivansa painaa sitä. Syynä lienee ollut novellin arkaluontoinen aihe.” Samaan aikaan Ylioppilaslehti joutuu sensuroimaan Väinö Kirstinän runon, ja tapauksista tulee valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittävä mediatapahtuma, josta seuraavassa numerossa 3/65 on aukeaman verran juttua ja Yhteishyvä-lehden pilapiirros. Myös jyrkästi kahtia jakautuneita lukijapalautteita siteerataan: toisista teinipoika-minäkertojan todistama irstaiden homojen ménage à trois edustaa kaikkea sitä, mikä lehdessä on parasta, toisista taas huonointa.           Samassa numerossa Jaakko Blomberg, tuleva ulkoministeriön poliittisen osaston johtaja ja suurlähettiläs, kirjoittaa otsikolla ”Maanpuolustuksen pätevyys”: ”On mielestäni kiistämätöntä, että maanpuolustuksen tarjoama turvallisuus on niukkaa.” Kuvituksena on Warhol-pastisseja, rivissä kuusi hyökkäysvaunua ja kuusi Jaakko Blombergiä. Seilosen pääkirjoitus toteaa: ”Suuret kaupalliset aikakauslehtemme antavat ymmärtää, että maailman tunnustetuimmat runoilijat, maalarit ja säveltäjät ovat tehneet viimeiset 50 vuotta pelkkiä koirankujeita. – – Aika ajoin julkaistaan uutiskuvapalstalla kuva uudesta esteettisestä kokeilusta — ja kuvateksti ei tahdo pysyä suorassa riehatessaan lukijoitaan nauramaan. Se on halpaa ilveilyä. Lukijoille unohdetaan kertoa, että nykytaiteella on puolen vuosisadan arvostetut perinteet. Valtaosa lehtien lukijoista elää yhä siinä luulossa, ettei kysymyksessä ole kuin muutaman vuoden kestävä muotioikku. – – En väitä, että muiden maiden lehdet olisivat vapaita pilakuvien asenteista, mutta monet niistä sentään julkaisevat myös asiallisia tietoja. Jopa halveksitut amerikkalaiset miestenlehdet katsovat voivansa myydä numeroitaan julkaisemalla pitkiä esittelyjä nykytaiteesta.”           Numerossa 5/65 noteerataan Eila Kirstinän tulo NVL:n toiminnanjohtajaksi. Markiisi de Saden Dialogi papin ja kuolevan miehen välillä julkaistaan Seppo Loposen suomennoksena. Tunnetun saksalaiskriitikon Joachim Berendtin essee Charles Mingusista aloittaa jazzjuttujen sarjan numerossa 6/65. Tanssahtelevan Dizzy Gillespien kuvien alla toimitussihteeri Virkkunen tuomitsee sen, miten ”patavanhoilliset karisuomalaiset – – jotka toisella kädellä tarjoavat lakritsapatukoita ’teiniradikaaleille’ tarjoavat toisen käden kautta märkään pyyheliinaan käärittyä Nokian kuutosta”. Vanhemman 50-luvun modernistipolven velka analyyttiselle filosofialle tulee kuitatuksi, kun numeron 7–8/65 pääarvosteluna on Arto Kytöhongan laveasti kehuva esittely G. E. Mooren Etiikan peruskysymyksistä -valikoimasta.           Radion suosittu Kahdeksan kärjessä -ohjelma, jossa nuorisopaneelit arvioivat levyuutuuksia, antaa numerossa 2/66 aiheen sen kulturellille vastineelle: ”KULTTUURIN KAHDEKSAN KÄRJESSÄ. NUOREN VOIMAN KULTTUURI-INDEKSI MAALISKUUSSA 1966.” Kuudenkymmenenviiden nuorehkon kulttuurivaikuttajan pisteytetyistä vastauksista muodostuu kärki: Bertrand Russell, John Lennon, Arvo Salo, Pablo Picasso, Mao Tse-Tung, Paul McCartney, Martin Luther King, Henry Miller. Tuloksissa on monia yllätyksiä: Playboyn Hugh Hefner saa 23 pistettä, valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa 6, suosituin suomalainen tiedemies on filosofi Pertti ”Lande” Lindfors. Numerot 1/66 ja 2/66 toimittaa Juhani Nyyssönen, sitten päätoimittajaksi tulee Mika Suvioja. Hän mainitsee numeron 5–6/66 pääkirjoituksessa lehden olevan tätä nykyä tukevasti nuorten käsissä. Numeron tekijöiden keski-ikä on 21 vuotta. Vuoden 1966 aikana lehti jatkaa entisenlaisena, mutta jää pahasti jälkeen aikataulusta. Vuositilaajille joudutaan lupaamaan seuraavan vuoden kolme ensimmäistä numeroa ilmaiseksi.           Numerossa 1/67 on tulevan työväenhistorioitsijan Heikki Laavolan pitkä arvio Jaakko Paavolaisen kansalaissotatutkimuksesta Punainen terrori. Sen viileä objektiivisuus saa kehuja kriitikolta, joka itse on selvästi järkyttynyt päästessään ensi kertaa kiinni totuuteen vuoden 1918 tapahtumista. Juhani Salokannel julkaisee numerossa 2/67 tuohon aikaan ehkä hyvinkin rajulta tuntuneen kertomuksen ”Robin”, jossa Batman ja Robin antautuvat sadomasokistisiin leikkeihin; jutulla on monen vuosikymmenen etumatka nykyisin netissä kukoistavaan fanifiktiokulttuuriin. Lehdessä on edelleen pieniä urautumisen ja innostuksen hiipumisen merkkejä muutaman vuoden takaisesta huippukaudesta.           Kuuma hippikesä 1967 menee mailleen, kun numerossa 6–7/67 ilmestyy Tapio Suomisen country and western -aiheinen essee ”Lännen musiikki”, jossa ovat syynissä genren isot tähdet Tex Ritter, Johnny Cash ja Marty Robbins. ”Texistä pitää suunnilleen samoista syistä kuin Hawksin westerneistä. Vissi konservatiivisyys (sic) ei mitenkään tee tyhjäksi ilmaisuskaalan vivahteikkuutta aina lähes burleskeista piirteistä valtavaan dramaattisuuden tajuun asti.” Samanlainen yllätysmomentti sisältyy 60-vuotisjuhlanumeroon 1/68, kun nuoria radikaaleja kiinnostavaa aihetta ”Kansainvälinen ravintokysymys” käsittelee 65-vuotias liberaalisen kansanpuolueen kansanedustaja E. J. Paavola, jonka aikalaiset tunsivat Yleisradion leppoisana politiikkapakinoitsija Piippuna. Menneeseen juhlanumero ei juurikaan katsele. NVL:n ylijohtaja Juha Nevalaisen tervehdyssanat sisältävät peiteltyä kauhistuneisuutta lehden viime vuosina saamasta linjasta ja epäilyä, mahtaako koko julkaisu olla kohta enää pystyssä. 75-vuotias E. J. Ellilä, vuosikymmenten takaisen maanpuolustus-Voiman viimeinen veteraani, kiillottaa kilpeään muistelemalla, kuinka hän 30-luvulla piti sitkeästi Katri Valan puolta, kun NVL:n kultamerkki oli vähällä mennä tältä tunnetulta kommunistilta sivu suun.           Numerossa 2/68 ilmoitetaan, että lehden päätoimittajaksi vaihtuu Kai Linnilä, josta on äskettäin tullut myös NVL:n toiminnanjohtaja. Vuonna 1968 ilmestyy yhteensä vain neljä lehteä, joista yksi on kaksoisnumero. Siinä (3–4/68) kommentoidaan Ranskan toukokuun tapahtumia ja niiden pettymystä aiheuttanutta kuivumista kokoon: ”On vain ajan kysymys milloin Ranskan nuori voima nostaa päätään.” Näin lehden nimi on jälleen kerran saatu kekseliäästi assimiloitua vallitsevaan kulttuuriseen ilmapiiriin.           Vuoden viimeinen numero 5/68 siirtyy vuosikymmenten tauon jälkeen isompaan noin 30 x 20 sentin kokoon. Samankokoinen 1–2/69 on Karhulan taidepäivien teemanumero, jossa kivennäisveden- ja pikkusikarintuoksuinen yleisvasemmistolainen radikalismi vaihtuu amerikkalaisvaikutteiseen underground-hurjasteluun. Inger Nylund ylistää Peppi Pitkätossu -kirjoja otsikolla ”Arkipäivän anarkismia lapsille”. Lehden keskellä on lastenkulttuuria ja naistenlehtiä parodioiva liite, joka sisältää antimainoksia ja muita situationististen détournement-menetelmien ilmentymiä. Valokuva talon seinän kokoisesta Pax-pastillien mainoksesta kysyy, kenellä on varaa mainostaa rauhaa. Isokokoisia 50 ja 10 markan seteleitä säestää puolestaan teksti: ”NÄ-MÄ O-VAT MAH-TA-VI-A KU-VI-A. NIIL-LÄ SAAT 10 KI-LO-A KA-RA-MEL-LI-A, TAI 3 KAR-TON-KI-A TU-PAK-KAA. VOIT MYÖS SAA-DA IH-MI-SEN PAL-VE-LUK-SEE-SI MO-NEK-SI PÄI-VÄK-SI. HÄN TE-KEE, MI-TÄ SI-NÄ HA-LU-AT. NÄIL-LÄ VOIT KEI-NO-TEL-LA MO-NIN TA-VOIN. PI-AN O-LET MAH-TA-VA MI-ES.”           Musiikkitieteilijä Ilpo Saunion toimittama numero 3/69 on singlen kokoinen mutta LP:n nopeudella soiva äänilevy, joka on tungettu niin täyteen kuin mahtuu. Toisella puolella on M. A. Nummisen organisoiman Suomen Talvisota 1939–40:n viisi esitystä, mukana kuuluisa ”Kekkonen-rock”. Love Records julkaisi samat äänitykset seuraavana vuonna uudelleen Talvisodan omalla albumilla Underground-rock. Toisella puolella esiintyivät helsinkiläisten taideopiskelijoiden uusnaivistinen Soosi ja Muusi sekä Suomen Maaseudun Puolueen puheenjohtajan tyttäret Raisa ja Meri Vennamo. Heidän Those Lovely Hula Hands -kokoonpanonsa ”Oma nainen” oli dadaistinen ääniruno, ”Anyday Now” taas omiin nimiin pantu ensimmäinen säkeistö Bob Dylanin tuolloin tuoreesta klassikosta ”I Shall Be Released”. Levylle pääsi myös jyväskyläläinen Tiitta Sipponen & The Saturdists, joka tapaili Tšaikovskin Joutsenlampea ja esitti viehkon iskelmän ”Fallen Rain”. Sekin oli plagiaatti: täsmälleen sama laulu oli ollut vuonna 1963 iso hitti yhdysvaltalaiselle The Cascades -lauluyhtyeelle nimellä ”Rhythm of the Rain”.           Nuoren Voiman julkaiseminen päättyi tältä erää levyyn ja sen oheisvihkoon. Tai ei tarkkaan ottaen aivan. Viimeinen vuosikymmenellä ilmestynyt ja tilaajille lähetetty ”lehti” oli nimittäin 4/69, kapea ohut lärpäke, joka tarkemmin katsottaessa osoittautuu pääosin Jussi Kylätaskun kirjoittamaksi NVL:n arvostelupalvelun esitteeksi.       Nuori Voima 1908-1940 Nuori Voima 1973-2008 Virtuaalinäyttely

Nuoren Voiman Liitto Iso Roobertinkatu 29-31 A 4 00180 Helsinki